Sanajatsista

Kirjoitanpa tämän kappaleen tähän äsken kirjoittamani yläpuolelle, mutta sinä, rakas jne. aloittanet lukemisen tästä. Hassua mutta totta.

Voisin tehdä tästä osittaisen sarjakuvabloon, mutta se vaatisi skannaamista. Se taas onnistuu, joten jossain vaiheessa tästä tullee osittainen sarjakuvablogi eli -bloo.

Oikeastaan tämä (tai oikeastaan tätä seuraava) kappale olisi sopinut toiseksi, mutta koska jo kirjoitin, että ensimmäinen kappale on kirjoitettu toista kappaletta ennen, ensimmäisen kappaleen sisältö olisi muuttunut valheelliseksi, jos olisin kirjoittanut sen perään.

Mutta siis se mitä ajattelin tässä (tai oikeastaan tuon ensimmäisen kappaleen jälkeen) ilmaista, on että kuunnellessani tässä Ken Nordinea koin tunteen, että haluaisin puheääneni olevan kuin hänellä. Tom Waitsin ääni on toki myös mainio esimerkiksi tarinankertomistarkoituksiin. Ken Nordine on itselleni uusi tuttavuus. Tom Waits ei. Hän (Ken Nordine siis; tekstini viittaukset ovat kadota, kun lisäilen tänne väleihin asioita, kuten tuon Tom Waitsin) on ilmeisesti joskus viiskytluvulla tehnyt varsin kuumaa jatsinpaskaa silleen, että vaan puhuu komialla äänellään ja taustalla on mitä milloinkin vingutuksia. Jatsiksi tätä ainakin levyn kannessa nimitetään.

Taidanpa kirjoittaa tähän väliin vielä yhden kappaleen ihan vain sotkeakseni luettavuutta. Tämän kappaleen kirjoitan tämän merkinnän viimeisenä. Itse asiassa kirjoitin tämän ja edellisen virkkeen välissä myös tuohon edelliseen kappaleeseen, mutta se ei muuttanut tämän kappaleen alkuväitettä valheelliseksi. Hyvä niin. Se taas muutti, että äskeisen virkkeen jälkeen kirjoitin huomion kolmanteen kappaleeseen sulkujen väliin, mutta nyt kun lisäsin tämän virkkeen, asia on taas kunnossa.

En silti väitä, että olisin koskaan nähnyt Ken Nordinen levyä. Spotifystä minä kuuntelen, ja kyllähän se on aikamoinen antikliimaksi mille tahansa, mutta varsinkin tälle merkinnälle.